Synnytyskertomus

Raskauden viimeiset viikot menivät todella hyvin. Viikon 36 jälkeen, kun vauvalle annettiin Jorvissa jo lupa vaikka syntyä, supistukset melko lailla loppuivat ja vauva tuntui hyvin viihtyvän masussa. Minulla oli virkeä ja touhukas olo, vatsa vaan oli välillä tiellä ja öisin aloin vähän kukkua.

Ensimmäinen lupaava merkki tuli pääsiäislauantaina, kun Nummelassa suihkussa käydessäni huomasin, että limatulppa irtosi kohdunsuulta. Olin vielä vähän epävarma siitä, oliko läpinäkyvä möykky se paljon puhuttu limatulppa, mutta lauantain jälkeen alkoivat supistelut ja muutoinkin vauva alkoi ilmiselvästi ilmoitella tulostaan. Tästä aloimme kirjoittaa varta varten ostettuun vihreä-mustakantiseen vihkoon muistiinpanoja synnytyksen etenemisestä (laatikoidut tekstit).

Maanantai 1.4.2002

Maanantaina supistukset alkoivat ensimmäistä kertaa säännöllisinä. Tuntui todella jännältä, että pystyi kellosta katsomaan, milloin seuraava supistus alkaa. Nämä supistukset olivat ihan napakoita, maha muuttui ihan kovaksi, mutta eivät supistukset vielä olleet oikeastaan juurikaan kivuliaita. Minä olin kuitenkin ihan täpinöissäni, ja kun kävimme Mikon kanssa Otaniemessä ruokakaupoissa, mietimme jo, onko meillä seuraavana päivänä vauva. Kauppareissun jälkeen soitin Jorviin ja kerroin tyytyväisenä supistuksistani, jotka olivat siis jo säännöllisiä ja omien sanojeni mukaan napakoita. Niitä oli kestänyt jo useita tunteja kymmenen minuutin välein, ja tässä kohtaa neuvolasta saamassani raskauskiekossa neuvottiin soittamaan synnytyssairaalaan.Jorvissa sanoivat, että kohtuni on selvästi alkanut harjoitella. Tästä se alkaa, mutta voi mennä vielä viikkokin.

Olin ihan pettynyt, sillä luulin jo vauvan tulevan. Päätimme Mikon kanssa puuhastella jotain muuta ja aloimme katsella Hataria, joka oli Mikon suuri lapsuusmuisto. Minä suostuin elokuvaan vain, koska Mikko lupasi, että elokuvassa on elefantteja! No elokuva vei mukanaan, ja rentouduin, ja supistukset vähitellen katosivat.

Supistuksia tuli silloin tällöin. Illalla kävimme pitkällä kävelyllä Otaniemen ympäri ja pelasimme vähän pingistä. Olin joitain viikkoja aiemmin ostanut pingismailat ja päättänyt, että tämä vauva pingpongataan vielä ulos. Supistuksia oli silloin tällöin. Kotona huomasin, että minulla oli ollut ihan vähän vuotoa.

Tiistai 2.4.2002

Tiistaina supisteli silloin tällöin aika lailla koko päivän. Supistusten teho ei juuri tuntunut kovenevan eikä niitä tullut useammin. Välillä tuli joku vähän kiperämpi, mutta yleensä supistuksesta selvisi vaan vähän pysähtymällä. Vielä ei tarvinnut irvistellä. Illalla kävelimme Otaniemen lintutornille, jotta supistukset eivät keksisi ainakaan kokonaan hävitä.

Keskiviikko 3.4.2001

Tiistain ja keskiviikon välisestä yöstä tuli ensimmäinen päällisin puolin valvottu yö. En saanut nukutuksi. Oli pissahätä ja supisteli ja vauva vehtasi yhtä paljon kun äitinsä. Lopulta nousin yöllä kokonaan ylös ja aloin olohuoneessa jatkaa palapelin tekoa. Meillä oli työn alla maailmalle seilanneilta Tiinalta ja Antilta peritty palmupalapeli. Supistuksia tuli reilun viiden minuutin välein kolmisen tunnin ajan. Tilanne alkoi tuntui jo ihan lupaavalta, ja aloin taas innostua. Yöllä kukkuminen oli jotenkin jännää.

Aikaisin aamulla soitin Jorviin, mutta vieläkin sieltä toppuuteltiin. Kuulema pitäisi olla kotona, kunnes supistukset tuntuisivat sietämättömiltä tai voisin tulla tietysti Jorviinkin. Mitähän se sietämätön sitten on? Nämä supistukset olivat ihan siedettäviä, mutta minua alkoi jo monen tunnin jälkeen kyllästyttää ja ennen kaikkea väsyttää. Nukkumisesta ei tullut mitään. Aamulla aika lailla ripuloin ja pidin tätä taas hyvänä merkkinä. Olin lukenut moneltakin palstalta, että keho tyhjentää itsensä ennen synnytystä. Aamupäivän aikana puuhailimme, kunnes puolelta päivin supistukset vain loppuivat. Töks. Sain jopa unen päästä kiinni.

Neuvolaan kävellessä minä yritin oikein baanata kovaa vauhtia, jotta olisi jotain kerrottavaa ja näytettävää Irmalle mutta ei. Supistukset pysyivät poissa. Irma oli paljon lupaavampi synnytyksen alkamisesta kuin Jorvin kätilöt. Se tuntui rohkaisevalta. Emme edes sopineet seuraavaa aikaa, sillä Irma sanoi, että emmeköhän jo soita sitä ennen sairaalasta uutisia. Kotimatkalla sain jo aikaiseksi muutaman supistuksenkin.

Mikko lähti keskiviikkoiltapäivänä PK:n johonkin nauhoitukseen. Minä nukahtelin ja otin rauhallisesti. Ensimmäistä kertaa yritin olla siten, että ei supistaisi. Mikko soitteli kiitettävän usein, aina kun nauhoituksessa oli tauko. Minulla ei ollut mitään kerrottavaa. Suurin uutinen oli se, että meillä ei tule vettä. Piti kantaa vesi taas ämpärissä pihan säiliöstä. Kun Mikko tuli kotiin iltakymmeneltä, lähdimme vielä iltakävelyllemme. Tämä vauva kyllä vielä kävellään ulos.

Torstaina 4.4.2002

Torstaina aamuyöllä alkoivat taas supistukset. Näitä ei enää ihan voinut sietää makuullaan. Olo helpotti heti merkittävästi, kun nousi ylös. Ainakin tässä vaiheessa tuntuu ihan käsittämättömältä, että ihmiset vielä aika äskettäinkin synnyttivät selällään maaten. Sanoin Mikolle, että valvon välillä taas yksikseni, on kuitenkin hyvä, että edes yksi meistä välillä nukkuu. Aloin lukea Hanna K:n tuomia gradupiiriläisten esitelmiä. Oli taas aika tärkeä olo: istuin keskellä yötä yksinäni sohvalla ja tein vauvaa ja luin pro gradu -esitelmiä. Hyvä minä.

Luonnollisesti luovuin gradujen lukemisesta aika pian. Ei nyt sentään pidä liioitella. Aloin taas tehdä palmupalapeliä ja laskea supistuksia. Istuin sohvalla ja aina kun supistus alkoi, nousin sohvan ja pöydän väliin kyykkyasentoon hytkymään. Palapeliä tein koko ajan. Aamulla olin ihan poikki väsynyt. Menin sänkyyn ja päätin nukkua. Tajusin ihan hyvin, että kohta nukkumattomuudesta tulisi jo ongelma. Olisi kuitenkin ihan hyvä, jos synnyttäjä ei nukahtaisi kesken kaiken...

Jonkun tunnin unen jälkeen nousin. Tympeitä supistuksia oli silloin tällöin, mutta ei mitään yön kaltaista kunnollista. Mikko oli koko päivän kotona minun seuranani. Oli meille jo ihan selvää, että tässä oltiin vauvaa tekemässä. Oli kuitenkin aika ahdistavaa, kun supistukset aina laantuivat ja tuntui kun palattaisiin alkuun. Mikko kuitenkin jaksoi muistuttaa, että kyllä ne kaikki supistukset jotain saavat aikaan. Toivotaan. Kävelimme Tapiolaan ja söimme Pizza Hutissa kunnon aterian. Minulle oli kerrottu, että ennen synnytystä olisi hyvä syödä vaikkapa pastaa, mutta en oikein uskonut, että tässä vielä pariin päivään päästäisiin kunnolla vauhtiin.

Kotona pelasimme kaksi erää Scrabblea, se on kiva peli. Meillä oli oikeasti todella kivaa. Minä löysin oikein hyvän istuma-asennon: istuin jalkatyynyllä kyykkyasennossa. Minusta tuntuu, että en tuossa edes huomannut supistusten kovenemista tai supistuksia ylipäätään. Pari kertaa kun nousin ylös, hämmästyin ihan supistusten voimaa.

Perjantai 5.4.2002

Ennen kahtatoista menimme sänkyyn ja kokeilimme sitä perinteisintä tapaa saada synnytys kunnolla vauhtiin. Mikko on ihana. Minun nukkumisestani ei tuntunut tulevan yhtään mitään ja nousin ylös. Yöllä yhden aikaan tajusin, että nyt alkaa olla tosi kyseessä. Supistuksissa oli ihan uutta voimaa, irvistelinkin jo vähän yksin istuessani. Jatkoin palapeliä ja sain sen lopulta valmiiksi. Siitä puuttui kolme palaa. Tämän jälkeen päätin, että on aika herättää Mikko.

Vähän ennen kello kolmea yöllä supistukset olivat jo kovia ja niiden väli alkoi olla noin nelisen minuuttia. Aina kun tuli supistus piti kokonaan pysähtyä. Aloin jo ottaa seinästä tukea. Oli aika soittaa Jorviin. Kun sairaalasta vastattiin, oli minulla juuri supistus huipussaan, joten kuulostin varmaan asianmukaisen surkealta. Kätilö sanoi, että supistusten määrän ja voiman perusteella näyttää siltä, että synnytys on käynnistynyt. Voisimme alkaa vähitellen tulemaan Jorvia kohti. Ei mitään kiirettä kuitenkaan. Voisin vaikka käydä suihkussa. Lopuksi kätilö vielä kysyi, olenko minä sama nainen, joka soitti hänelle maanantaina. Nyt kuulostan kuulemma paljon uskottavammalta!

Otimme siis rauhallisesti. Kävimme molemmat suihkussa, minä ainakin yritin viivytellä. Kun Mikko oli suihkussa, tyhjensin vielä tiskikoneen ja kastelin kukat. Vähän laitoimme tavaroita paikalleen taksia odottaessa. Olisi kivaa tulla takaisin siistiin kotiin. Kun lopulta laitoin takkia päälle eteisessä, tuli inhottavan kova supistus ja huomasimme, että väli oli vain kaksi minuuttia. Vähän alkoi tämä viivyttely mietityttää.

Kun nousimme taksiin ja laitoimme kaikki kamamme takaronttiin, oli minulla ihan samanlainen olo kun etelään lähtiessä. Silloinkin lähdetään aamuyöstä ja vähän jännittää. Nyt ei kuitenkaan määränpäänä ollut lentokenttä vaan Jorvi. Taksikuski oli ihan nuori poika. Hän valitsi reitin, joka meni Espoon taajamien läpi. Minulla olo vähän helpotti, ja supistusten väli piteni taas tuttuun neljään minuuttiin. Taksikuski varmasti jännitti meitä enemmän. Kahdesti hän jopa ajoi vähän harhaan ja missasi risteyksen. Häntä varmasti nolotti alkaa peruutella öisillä teillä. Minulla vielä riitti oikein hyvin huumorintajua taksikuskiparalle.

Neljän aikaan aamulla olimme Jorvissa. Ilmoittauduimme sisään ja kerroimme haluavamme osastolla perhehuoneen. Jaksoin ihan hyvin vielä antaa osoitetietomme ja vastailla kysymyksiin. Sitten jäimme odotushuoneeseen varttomaan, että saisimme oman kätilön. Mikko istuskeli ja minä kävelin kehää. Supistukset olivat helpompia seisoen ja liikkuen. Ihmettelin mikä kestää. Mietimme yhdessä, että minun pitäisi näyttää surkeammalta, jotta kätilöihin saataisiin vipinää.

Oikeasti odottelimme varmaan korkeintaan viitisen minuuttia. Sitten oikein kiva kätilö vei meidät tutkimushuoneeseen. Ensin hän kyseli raskauden kulusta ja supistusten määrästä ja sanoi sitten, että katsotaan nyt tilanne. Luulen, että hän hämmästyi aika paljon huomatessaan, että olin seitsemän senttiä auki.

Pyysimme päästä altaaseen, ja se tuntui onnistuvan, sillä minulla ei ollut kalvot puhjenneet. Kysyin kätilöltä, pitäisikö minun saada peräruiske, mutta hän ei sitä suositellut. Sanoin syöneeni päivällä ison pizzan, mutta kätilö ei näyttänyt huolestuneelta. Sanoin hänelle, että minun kakkimiseni kesken synnytystä olisi kai enemmän hänen päänsärkynsä kuin minun, joten tehdään kuten hän ehdotti. Kätilö hihitteli.

Seuraavaksi käväisin vessassa pisulla ja sitten altaaseen. Allashuone oli ihan viihtyisä, tosin ei se tosi asiassa näyttänyt niin kylpyläparatiisilta kuin Jorvin esittelyvideossa. Altaan vieressä oleva vessanpönttö vähän sotki illuusiota. Vedessä oli oikein hyvä olla, heti kun opin rentoutumaan supistusten aikana. Lilluin vedessä ja juttelin Mikon kanssa, joka istui viereisellä sohvalla. Mikko alkoi ottaa valokuvia, mikä oli minusta mukavaa. Kotoista. Meillä oli mukana sellainen valokuva-arsenaali, että se oli suorastaan huvittavaa. Mikko kuvaili minua. Ikuistettiin iso vatsa, kun se siinä vielä oli. Valokuvaus oli siitä hassua, että ilmeiden hallinta onnistui aina vain muutaman minuutin kerrallaan. Mikon piti olla nopea rajauksissaan ja tarkennuksissaan.

Välillä kätilö kävi mittaamassa vauvan sydämenlyönnit sähkökuumemittarin näköisellä laitteella mahani päältä. Pari kertaa kävin pisulla. Kerran Mikko vaihtoi altaaseen uuden lämpimän veden. Lopulta huomasimme, että supistukset alkoivat taas harventua ja helpottua, kuten niillä oli viime päivinä ollut tapana tehdä aamun sarastaessa. Päätin nousta ylös ja alkaa kävellä.

Kätilö tulikin sopivasti, ja pukeuduin sairaalan hassuihin vaatteisiin. Pääsimme omaan synnytyssaliimme, joka oli oikein viihtyisä. Kätilö tutki tilanteen ja sanoi, että olin aika lailla yhä saman seitsemisen senttiä auki. Amme ei ollut ainakaan edistänyt synnytystä. Sain vähän mehukeittoa, ja aloimme Mikon kanssa tehdä ristikoita. Totesin, että pomppupallon päällä oli kiva hytkyä. Aina kun tuli supistus, nousin ylös ja kävelin tai nojailin sänkyyn ja seiniin. Tässä vaiheessa meillä oli hyvä mieli ja synnyttäminen oli kivaa. Kätilökin kehui minua: sanoi mainostaneensa kätilöiden tilassa, että hänellä on synnyttäjä, joka on seitsemän senttiä auki ja nauraa ja vitsailee. Tulimme hienosti juttuun kätilön kanssa. Valitettavasti hänen vuoronsa loppui aamukahdeksalta ja saimme uuden kätilön.

Uusi kätilö oli sitä mieltä, että vauvaa pitää alkaa tarkemmin seurata ja minun kalvoni pitäisi puhkaista, jotta synnytykseen saataisiin vipinää. Kalvojen puhkaisu tuntui vain vesihulvahduksena ja piuhan laitto vauvan päähän ei tuntunut muita tutkimuksia kummemmalta. Ongelmana oli vain se, että sisätutkimukset tehtiin selinmakuulla, joka oli supistuksen tullessa jokseenkin sietämätön. Olo kuitenkin helpottui heti, kun pääsi seisomaan.

Nyt törmäsin synnytyksessä ensi kertaa siihen, että minua alkoi pelottaa ja hirvittää. Minusta tuntui todella ahdistavalta olla piuhoilla kiinni sängyn vieressä olevissa koneissa. Yksi piuha meni vauvan päähän ja toinen oli kuminauhalla sidottu minun vatsaani. Se mittasi supistuksia, tosin ei kovin uskottavasti. Minusta pahimmalta tuntuvat supistukset olivat tietokoneella vain pieniä nousuja käyrässä, ja tietokoneen mittaamat voimakkaat supistukset eivät tuntuneet missään. Piuhoituksen lisäksi minut hämmästytti lapsivesi. En ollut tajunnut, että kalvojen puhkaisun jälkeen, vesi valuu hiljakseen koko ajan. Minulla oli vyötärölläni kuminauha, johon oli sidottu molemmista päistä iso side, ja täytyy sanoa, että side ei ollut kaikkein mukavin. Mikko sai minut onneksi ihan hyvin rauhoittumaan, ja aloin sietää piuhoja ja valumista. Vessassa käynti alkoi kyllä myös muuttua paljon hankalammaksi. Mukaan piti ottaa metritolkulla kaapelia, ja en saanut itse sidettä avattua takaa. Kaikkeen sitä joutuukin pyytämään miehensä apua.

Supistukset tietenkin voimistuivat koko ajan, mutta olivat ne vielä kestettäviä. Enää ei ollut hyvää asentoa supistuksen ajaksi, vaan supistus oli vaan tuskaa, jonka odotti loppuvan. Minä lähinnä kiemurtelin supistuksien läpi. Onneksi kipu hellitti ihan kokonaan supistuksien välissä. Olimme ennen synnytystä sopineet Mikon kanssa, että voin kertoa hänelle kivun määrää asteikolla yhdestä kymmeneen. Yksi merkitsee, että kipua ei ole ja kymmenen on kaikkien pahinta kipua, jota pystyn ihmiselle kuvittelemaan. Nyt alkoi minusta tuntua suunnilleen seiskalta. Pahimmillaan olin sitä mieltä, että synnytyksessä saavutettiin kasi.

Välillä minulla oli hetken yököttävä olla, mutta tunne hävisi pian. Sen sijaan minun jalkojani alkoi vapisuttaa sen verran, että kävelemisestä oli pakko luopua. Nojailin sänkyyn, ja kätilö ehdotti minulle sängyllä erilaisia kyykkyasentoja tyynykasoihin nojaten. Jotkut toimivat, toiset olivat hirveitä. Pahinta oli olla selällään ja keinutuoli oli aivan sietämätön. Aloin jo hieman tuntea vauvan pään, joten en halunnut enää oikein istua oman painoni päällä. Pelkäsin, että vauva menee lyttyyn. Synnytyksestä seuraavana päivänä minulla on ranteet ihan riekaleina. Minä nimittäin melkein aina kun jouduin istumaan, kannattelin osaa painostani käsilläni. Tätä hassua tapaa ei kätilö ja Mikko tainneet edes huomata.

Kätilö toi meille lämpötyynyjä, ja Mikko painoi niitä selkääni vasten. Se todella helpotti. Jossain vaiheessa kätilö kysyi, haluaisinko oksitosiinitipan, koska supistukseni eivät oikein saa kohdunsuuta aukeamaan. Supistusten pitäisi kuulema olla pidempiä ja niitä pitäisi olla useammin. Kivaa. Minusta oli hyvin hankalaa päättää yhtään mitään yhtään mistään tässä vaiheessa, joten Mikko sanoi kätilölle, että tipat olisi ok. Sain siis tiputusneulan käteeni (tämä ei onneksi sattunut samalla tavoin kun muinoin thaimaalaisessa sairaalassa). Tämä hankaloitti vessassa käyntiä entisestäänkin. Nyt minulla oli sekä piuhametrit kaulassani että tippaletku kädessäni ja tippateline mukanani, kun istuin pisulla.

Minä aloin olla vähän säästötilassa. Tuntui, että ei halunnut tehdä mitään ylimääräistä kuten hymyillä tai jutella. Olin vaan ja kestin. Luulen, että tässä vaiheessa Mikko ja kätilö luulivat minun olevan vielä uupuneempi kuin olinkaan, sillä en vaan yhtään jaksanut seurustella tai osoittaa jaksamistani. Supistukset sattuivat paljon. Kiemurtelin ja uikutin. Pidin Mikosta kiinni. Tässä vaiheessa minulta hävisi aikalailla ajan taju. Jossain välissä lapsen sydänäänet lakkasivat kuulumasta. Se ei ollut mitään uutta, sillä typerä tietokone takkusi aiemminkin. Nyt eivät äänet kuitenkaan palanneet piuhaa nyhtämällä, asentoa vaihtamalla tai konetta tönimällä. Jouduin siis taas menemään selälleni ja tilanne tarkistettiin. Piuhassa oli joku vika. Kätilö viritti uuden piuhan vauvan päähän, ja sydänäänet palasivat. Olin niin väsynyt, että moiset tietokoneongelmat kesken synnytyksen eivät edes täysin ylittäneet ärtymyskynnystä. Ylimääräinen häiriö vaan tuntui liialliselta. Mietin myös, miksi niitä piuhoja ylipäätään pitää käyttää, jos ne eivät kerran toimi. Onneksi Mikko sai ajatukseni muualle.

Aikakäsitykseni oli supistuksesta toiseen. Tämä vaikea vaihe kesti todellisuudessa kai noin reilun tunnin. Yhdessä vaiheessa minulla alkoi tuntua pisuhätä mutta sanoin Mikolle, että en jaksa mennä. Mikko oli tässä vaiheessa fiksu ja käski minut ylös ja auttoi vessaan. Minut sai liikkeelle myös se, että kätilö uhkasi, että jos en jaksa nyt kävellä, en jaksa ponnistaa jakkaralla vaan joudun synnyttämään sängyllä. Liikkuminen selvitti pääni ja ikään kuin havahduin taas toimintaan. Vessassa huomasin yhtäkkiä, kun supistus tuli, että minun teki tavattomasti mieli ponnistaa. Tarve vaan syntyi jostain. Tulin takaisin sängylle, kätilö tarkisti tilanteen ja sanoi, että olin täysin auki. Ei kun ponnistamaan.

Tämä oli helpottavaa. Nyt pääsin itse tekemään jotain, eikä pitänyt enää vain kärvistellä. Oikeastaan vasta tästä eteenpäin koin todella synnyttäväni vauvaa, lapsi muuttui ajatuksissani konkreettiseksi. Kotona supistellessa olin vaan odottanut synnytyksen alkamista ja sairaalassa olin vaan tehnyt senttejä. Joka supistuksella saattoi ajatella, että taas aukesivat paikat vähän. Kymmenen senttiä oli tavoite. Nyt tavoite muuttui vauvaksi.

Nousin istumaan jakkaralle, jota olimme jo kokeilleet harjoitusmielessä aiemmin aamulla. Jakkara oli kaivettu jostain varastosta, ja se oli hyvin vanha. Minulla on niin pitkät jalat, että tavallinen jakkara oli liian matala. Tämä vanha korkeampi jakkarakin oli vielä minulle niin matala, etten saanut jalkojani sellaiseen kulmaan, että olisin saanut lattiasta ponnistusvoimaa. Seuraavalla kerralla täytyy pitää huoli siitä, että Jorvissa on olemassa ehjä ja toimintakuntoinen extra-high jakkara.

Ponnistaminen oli työtä. Oli kuin olisi ollut punttiksella. Nojasin Mikkoon ja punnersin. Minulta kesti jonkin aikaa keksiä ponnistussuunta. Luulin pitkään, että tarkoitus oli ponnistaa eteenpäin mutta vauvaa ponnistettiinkin taaksepäin samaan tapaan kuin isoa hätää. Jakkaralla synnyttäminen oli ihan kunnon urheilua Mikollekin, sillä hänen tehtävänään oli pitää minut pystyssä. Myöhemmin Mikko sanoikin, että ei asentoa olisi loputtomiin jaksanut.

Minulla oli yhä oksitosiinista huolimatta liian lyhyet ja harvat supistukset. En ehtinyt ponnistaa supistuksen aikana kuin kerran. Kätilön mukaan kolme kertaa pitäisi ehtiä. Supistuksien välitkin olivat taas melkein neljä minuuttia, vaikka niiden olisi pitänyt olla minuutin välein. Vauvan pää tuli aina ponnistuksella näkyviin, mutta hävisi uudelleen sisään ponnistusten välissä. Kätilö käski yrittää ponnistaa ilman supistusta, mutta se oli ihan hullun touhua. Melkein nauratti yrittäminenkin. Kun olisi yrittänyt siirtää kalliota pikkusormellaan. Kätilö vaan lisäsi vähän väliä oksitosiinitippaa. Aloitimme kahdeksasta tipasta minuutissa ja joskus ennen yhtätoista kätilö sanoi, että määrän voi nostaa tarvittaessa jopa kahteenkymmeneen. Joskus puolen kahdentoista aikaan, oksitosiinia tippui jo 72 tippaa minuutissa. Minä en taida olla kovin oksitosiiniherkkä.

Huumorintajuni sain onneksi takaisin ponnistusvaiheeseen. Jossain vaiheessa tokaisin ääneen, että en minä osaa ponnistaa oikein. Tarkoitin tällä sitä, että hiivatti sentään, kun ne supistukset ovat niin lyhyitä. Kätilö luuli minun sättivän itseäni, pysäytti tekemisensä, katsoi minua silmiin, otti olkapäästä kiinni ja sanoi painokkaasti: " Kyllä sinä osaat, Mari, Kyllä sinä osaat." Tilanne oli kuin jostain Kuinka rohkaisen synnyttäjää -manuaalista. Minua melkein nauratti. Mikko ei tätä huomannut, tajusimme vasta myöhemmin, että olimme huvittuneet samasta tilanteesta. En ehkä vieläkään oikein osoittanut korkeampaa aivotoimintaani ulospäin, sillä muuten Mikko olisi kyllä huomannut huvittuneisuuteni.

Jonkinpituisen äheltämisen jälkeen kätilö käski minun sängylle puoli-istuvaan asentoon. Hän sanoi, että jos vielä ponnistan alaspäin turpoaisivat paikkani liikaa (jälkikäteen olin tästä neuvosta kiitollinen, sillä seuraavana päivänä olin niin turvoksissa, että jouduin pelkästään sen vuoksi istumaan renkaalla). Menin siis sängylle ja harjoituksia jatkettiin. Puoli-istuva asento oli paljon parempi kuin olin ajatellut. Edessäni sattui vielä olemaan peili, ja näin omat irvistykseni. Jotenkin hassulla tavalla se helpotti.

Lopulta paikalle saapui toinenkin kätilö, jonka piti alunperin tulla heti ponnistusvaiheen alussa, mutta jolla oli ollut kiire jonkun toisen synnytyksen kanssa. Uuden kätilön mukana tuli joku harjoittelija, mutta hän teki itsensä niin taitavasti näkymättömäksi, että minä tajusin hänen olleen paikalla vasta seuraavana päivänä, kun Mikko mainitsi asiasta.

Kun kätilöitä oli kaksi, sain laitettua molemmat jalkani kätilöiden lanteille ja sain näin kivasti voimaa ponnistuksiin. Silti vauva hävisi aina näkyvistä. Kätilö sanoi, että vauvan hiukset ovat mustat. Jossain vaiheessa aloin hullunkurisesti epäillä, huijasiko kätilö minua siitä, että vauva kävi näkyvissä vähän väliä. Pyysin Mikkoa tarkistamaan, näkyikö vauva todella. Mikkoa uskoin. Muutenkin turvauduin Mikkoon siten, että tarkistin kaikki kätilön ohjeet Mikon kautta. Jos kätilö käski jotain uutta, katsahdin Mikkoon ja toimin vasta hänen katseensa myöntymisestä. Jotenkin en enää luottanut omaan arvostelukykyyni.

Kätilö myös päästi ponnistusvaiheen aikana suustaan kaksi huvittavina mieleen jäänyttä kielikuvaa: Jossain vaiheessa hän rohkaisi minua sanomalla, että nyt tuntuu siltä, kun kohta repeäisit kahtia. No, minusta tuntui oikeasti vain siltä kuin olisin kovalla kakilla. Kahtia repeämisen luulisi tuntuvan aika paljon rajummalta. Toinen huvittava lausahdus oli, kun kätilö sanoi, että nyt tuntuu kuin työntäisit lasta läpi tulta palavan renkaan. Tämä jo hymyilytti minua liiallisuudellaan. Kätilön pahin heikkous oli, että hän ei lainkaan osannut arvioida, kuinka pahalta tai hyvältä minusta tuntuu. No onneksi hän luuli minua sattuvan enemmän kuin todellisuudessa oli. Toisinpäin olisi ollut tukalampaa.

Lopulta kätilö sanoi, että jos nyt ei vauva tule kahdella seuraavalla supistuksella, hän hakee lääkärin ja imukupin. Muistan ihmetelleeni tätä vähän, sillä en todella arvannut, että ponnistusta oli kestänyt lähes tunnin. Olisin arvannut varttia. Vihoviimeinen minulle sallittu ponnistus oli uudenlainen. Kun supistus nousi, tunsin heti, että nyt tulee kova ja kunnollinen apu työnnölle. Sain tehtyä peräkkäin kaksi ponnistusta yhdellä supistuksella ja sain vauvan pään syntymään. Seuraavalla supistuksella kätilö auttoi ulos loput vauvasta. Tuntui siltä, että minä synnytin vain pään, loput muljahti ulos ihan huomaamattani.

Vauva nostettiin minun rinnalleni. En kyllä yhtään kykene muistamaan ensimmäisiä ajatuksiani. Lapsi oli ihana. Mikko oli ihana. Tuntui hyvälle. Vauva oli aluksi ihan kokonaan violetti (Mikko väittää että harmaa) ja muistan ajatelleeni, että onpa vauva kaunis. Piirteet olivat sirot ja ilmeet ihanat. Vauva oli ensi itkun jälkeen ihan rauhainen. Mikko otti muutamia valokuvia ja yhdessä ihastelimme vauvaa.

Toinen kätilöistä alkoi kirjoittaa kai syntymätietoja ylös ja kysyi kauempaa huoneesta, että oliko lapsi tyttö vai poika. Mikko, minä ja meidän oma kätilömme emme tienneet. Vauva piti kaivaa esiin minun paitani alta, jotta näimme, että tyttöhän sieltä tuli.

Kätilö neuvoi, miten vauvalle annetaan rintaa, ja pienen hakuilun jälkeen tyttö nappasi kiinni. Imetys tuntui syvällä sisällä ihanalle, mutta rinnanpäässä se kyllä tuntui aika kipeästi. Muistin tuossa, että joku oli kertonut oman kätilönsä sanoneen hänelle synnytyshuoneessa, että vauva on hyvin rinnassa kiinni, kun tuntuu, että rinnassa roikkuu hai. Hailta tyttö kyllä vähän tuntuikin. Mutta ei se mitään.

Tytön syntymän jälkeisessä tohinassa ponnistin jossain vaiheessa myös istukan, mutta tämä oli sen verran pieni sivuseikka, että en osaa sanoa, tapahtuiko tämä ennen vai jälkeen imetyksen. Jossain vaiheessa muistan myös kahden kätilön puhuneen, että verta valuu aika runsaasti. Ennen pienten repeämien ompelua sain jotain puudutetta, joten en juuri ompelua tuntenut. Näin vain, kun kätilö ompeli jotakin pitkällä, pitkällä langalla. Kerran hän onnistui osumaan paikkaan, jota ei ollut puudutettu, ja silloin kyllä kiljaisin ja säpsähdin. Vauvakin pelästyi ja alkoi huutaa. Kätilö lisäsi puudutetta. Tuo ompelun yllättävä pistävä kipu oli ihan erilaista kun synnytyskivut. Synnytyksessä on kovin armollista, että mikään kipu ei tule yllättäen, se kasvaa vähitellen ja sen voi ennakoida. Täytyy sanoa, että tuo neulanpisto alapäähän oli koko synnytyksen kivuliain pieni sekunti.

Jossain vaiheessa kätilöt lähtivät pois ja jäimme kolmistaan. Vauva oli aivan ihana. Tutustuimme siihen ihan rauhassa. Oli kyllä jännää. Kun kätilö tuli takaisin, käski hän minut suihkuun. Ovi piti jättää auki, jotta huomataan, jos pökrään. Kätilö ehdotti, että Mikko voisi tulla auttamaan minua, mikäli epäilisin jalkojeni kantavuutta. Minä olin kuitenkin melkoisen ok. Suihkussa oli kyllä ihanaa. Harvoin sitä on suihkuun mennessään niin verinen ja hikinen.

Sillä välillä kun olin suihkussa, Mikko ja kätilö pesivät, mittasivat ja tutkivat vauvan. Kaikki oli kunnossa. 3140 grammaa. 49 senttiä. Suihkun jälkeen minä sain ruokaa ja Mikollekin tuotiin omenamehua, jotta saatoimme kilistellä uuden vauvan kunniaksi. Soitimme synnytyssalista ainakin Sylville ja Jukalle. Tämän jälkeen minun piti käydä pisulla, se oli jonkinlainen testi, joka piti läpäistä, jotta sai poistua. Pakkasimme tavaramme, ja kätilö jo vähän kiireisenä odotti vieressä. Meidän huoneeseemme oli jo tulossa uudet vieraat. Lähdimme siis kohti synnyttäneiden osastoa yhdessä kätilömme kanssa. Minä työnsin vauvan sänkyä, ja oli muuten aika hyvä olo.

Huhtikuun viidentenä päivänä Jorvissa syntyi kaksitoista lasta. Meidän tyttäremme syntyi kello 12.14, ja hän oli päivän seitsemäs lapsi. Vielä samana päivänä päätimme, että tytön nimi on Elli.

Ellin pikkusiskon Emman synnytyskertomuksen voi käydä lukemassa Emman omilta kotisivuilta.

Valokuvat: valokuvaaja Mikko Reinikainen ja Mari Reinikainen.

Isyyspakkaus  Uutisia Ellin syntymäpäivältä