Yhteystiedot | Vieraskirja | Uutta sivuilla | Näistä sivuista | Sivukartta
Ellin nimijuhlissa kummitäti Katri luki alun Papin tyttärestä.
Elli oli hänen nimensä.
Jo pienenä teki mieli tikapuille kiivetä, ensin alimmalle piille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, toista, ja määrä oli päästä neljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten katsella ... alaspäin kyäkin rappusille, jossa kerjäläis-lapsia leikitteli ja eteenpäin pihamaata pitkin, jonka keskellä Musti makasi käppyrässä. Kupeille ei nähnyt, kun oli toisella puolen porstuan seinä ja toisella kellarin pääty. Ylemmä ei uskaltanut, vaikka olis vähän matkan päässä ollut toinen pii yhtä paksu kuin neljäs, ja sieltä olis jo kellarin katon yli nähnyt. Eikä saanut tässäkään kauvan iloita. Lapsenlikka huomasi ja sieppasi alas ja retuutti pois eikä kimakka itku auttanut.
Vaan kun ikä jatkui ja pääsi likasta erilleen, niin piitä korkeammalle joka päivä. Tuo toinen paksumpi pii oli kahdeksas ja se oli kellarin harjan tasalla. Siitä varovasti kellarin katolle, syrjäsittäin, sydänalassa vähäinen vavistus siitä, että jos äiti näkee ja huutaa pois. Vaan ei äiti nähnyt eikä lapset rappusilla. Ja kun kerran kellarin katolle pääsi, niin sieltä ei kukaan nähnyt ja siellä saattoi olla kuinka kauvan tahansa, luisulla katolla lämpimässä paisteessa.
Ja jopa näkyi maailmaa sinne! Vo-vooi! (...)
Tie kyökistä tupaan kulki kellarin päitse. Ihmisiä siinä alituiseen liikkui, mutta ei kukaan huomannut katolla olijaa. Kävi niitä kellarissakin, ovessa kolistelivat ja astioita kellarin sisässä liikuttelivat, mutta ei niistä kukaan mahtanut aavistaakkaan, kuka oli katolla ... vaikka se siellä mahallaan loikoi ja katseli päädyn kohdalta alas aivan heidän päälakeensa ja tukan jakaukseen. äitikin kulki monet kerrat kellariin, vaan ei hänkään huomannut ... kantoi milloin mitäkin ja välistä meni tyhjin käsin. Sydäntä kutitti ... tuskin sai naurunsa pidätetyksi, kuin äitiä katseli... Jos olis hiljaa uukahtaa eli sammalta eli lastua heittää äitin päälle... Ei, ei, parasta oli olla hiljaa, hiiskumatta, liikkumatta ... eivät ehkä milloinkaan läytäisi, sais olla täällä koko viikon ... aivan likellä ... eivätkä tietäisi, missä oli...
- Elli! huudettiin yhtääkkiä alhaalta. Missä on Elliä Oletteko nähneet, lapset, Elliä?
Se oli äiti, joka huuti. Elli painautui lujemmin kattoon ja koetti pidättää nauruaan, joka tinki tulemaan. - Ei tiedä äiti, missä Elli on mutt ei Ellikään sano ... antaa niiden ensin etsiä ... missähän luulevat olevan...!
- Lapset, kuuletteko, oletteko nähneet Elliää
- Ei olla nähty!
- Menkää etsimään jostain ... puutarhasta eli...
Lapset juoksivat etsimään. - Antaa niiden etsiä ... ei Elli huuda.
Äiti odotti kellarin edessä ja lapset tulivat sanomaan, ettäei Elliä ollut puutarhassa. äiti käski vielä etsiä huoneiden takaa ja pellon pientarelta eli mistä tahansa. Mutta eivät lapset mistään läytäneet...
Siitä tuli äitin mieli levottomaksi ja hän rupesi toden teolla huutamaan.
- Elli hoi! huusi hän ja lapset huusivat mukana. Silloin pääsi Elliltä naurun tirskahdus ja hän äänteli alas:
- Uu-uu! mutta ei äiti eikä muutkaan huomanneet, vaikka hän vähän kurkisti kellarin päädyn ylitse.
- Missä se ääni kuuluiä ... kuulitteko, lapset?
- Uu piilossa ... uu katolla ... uu!
Nyt hänet jo huomattiin ja häneltä pääsi itseltään hillitän nauru.
